1.2 Yleisimmät vieritestit

Alla lueteltu yleisimmät vieritestit:

  • CRP
  • Glukoosi
  • ketoaineet
  • HbA1c
  • Sydänmarkkerit (ThT, TnI)
  • INR
  • K, Na, Krea, Ca-ion
  • Fidd (D-dimeeri)
  • Virtsan moniliuskatutkimukset
  • Raskaustesti
  • Verikaasut
  • Hb/hkr
  • Leuk/diffi
  • Mononukleoosi
  • Nielun StrepA
  • Influenssa
  • StrepB
  • RSV
  • Huumetestit (THL: n suositus huumetesteistä)

CRP, C-reaktiivinen proteiini

Verestä/Plasmasta mitattavan C-reaktiivisen proteiinin (CRP) pitoisuutta käytetään pääsääntöisesti infektiotautien diagnostiikassa. Selvästi koholla oleva pitoisuus infektio-oireisella potilaalla lisää vakavan bakteeritaudin todennäköisyyttä ja voi ohjata tarvittaviin lisätutkimuksiin ja nopeaan antibioottihoidon aloittamiseen. Matala pitoisuus taas voi auttaa suojaamaan potilaita turhilta antibioottikuureilta, kun bakteeri-infektio on epätodennäköinen (Tonkin-Crine SKG ym. Clinician-targeted interventions to influence antibiotic prescribing behaviour for acute respiratory infections in primary care: an overview of systematic reviews. Cochrane Database of Systematic Reviews 2017, Issue 9. Art. No.: CD012252.). Käytettäessä CRP-testin tulosta kliinisessä päätöksenteossa, tulee myös sen rajoitukset tuntea: Pitoisuus voi nousta myös mm. leikkausten, sydäninfarktin, steriilin inflammaation tai joidenkin virusinfektioiden yhteydessä. Toisaalta CRP-pitoisuus verenkierrossa alkaa tyypillisesti lisääntyä noin 6-8 tuntia ja saavuttaa huippunsa vasta noin 48 tuntia vakavan bakteeri-infektion oireiden alusta.

TnT/I, Troponiini T tai I

Sydänspesifistä troponiini-testiä (troponiini T tai I) käytetään yleisesti sydänlihasvaurion osoittamiseen. Kliinisessä käytössä yleisin indikaatio tutkimukselle on sydäninfarktiepäily, jolloin tulos ohjaa hoidon kiireellisyyttä ja hoitopaikan ja hoitolinjan valintaa. Oirekuvan perusteella herännyt epäily uhkaavasta sydäninfarktista varmistetaan elektrokardiografialla (EKG) ja tarvittaessa merkkiainediagnostiikalla käyttämällä troponiini-testiä. Sydänlihasiskemiassa troponiinia vapautuu hapenpuutteen seurauksena sydänlihassoluista ja pitoisuuden nousu on tyypillisesti havaittavissa muutamissa tunneissa oireiden alusta. Sepelvaltimotautikohtauksen oireet yhdessä kohonneen troponiinipitoisuuden kanssa viittaavat sydäninfarktiin. On kuitenkin muistettava, että EKG on pääasiallinen tutkimus erotusdiagnostiikassa.  Laboratoriossa käytössä olevat herkät troponiinitestit ovat vieritestejä herkempiä lihasvaurion osoittajina.  

Glukoosi/sokeri

Glukoosimittausta käytetään vakavasti sairaiden potilaiden erotusdiagnostiikassa, sokeriaineenvaihduntaan vaikuttavien sairauksien diagnostiikassa ja diabeteksen hoidon seurannassa. Diabeteksen hoidossa plasman glukoosimittaus muodostaa hoidon kulmakiven ja hoitopäätökset perustuvat glukoosipitoisuuden seurantaan. Diabeetikon paastosokeripitoisuuksissa pyritään yksilöllisesti 4-7 mmol/l tasolle ja aterianjälkeisissä pitoisuuksissa alle 8-10 mmol/l tasolle. Plasman glukoosimittaustulosten perusteella säädetään potilaan tarvitsemaa insuliiniannosta tai esimerkiksi matalan glukoosimittaustuloksen perusteella tehdään tarvittavat hoitotoimenpiteet hypoglykemian korjaamiseksi. Glukoosimittausta käytetään paljon myös ensihoidossa, esimerkiksi sekavan, kouristaneen tai tajuttoman potilaan ensiarviossa. Lapsilla suositellaan glukoosia herkästi mitattavaksi gastroenteriittioireiden tai pitkittyneen infektion yhteydessä, koska maksan glukoosivarastot ovat vähäiset, ja oksentelu/paasto voi johtaa hypoglykemiaan. Veren glukoosipitoisuutta seurataan myös tietyissä vakavissa, äkillisissä sairauksissa, kuten sydän- ja aivoinfarktissa tai sepsiksessä, joissa pyritään välttämään hyperglykemiaa.

http://www.oppiportti.fi/op/lko00014

INR, Tromboplastiiniaika

Varfariinihoidon yhteydessä Suomessa käytetään kansallisen sopimuksen mukaisesti tromboplastiiniajan INR-tulostusmuotoa. INR vieritestausta käytetään varfariinihoidon toimivuuden seurantaan sekä pikadiagnostiikkaan akuuteissa tilanteissa. Säännöllisellä INR-seurannalla ohjataan varfariinin annostelua, sekä seurataan varfariinia käyttävien potilaiden antikoagulaatiohoidon tehoa ja turvallisuutta. INR-vieritestausta voidaan käyttää useissa eri kliinisissä tilanteissa. Säännölliseen INR-vieritestausseurantaan tai omaseurantaan soveltuvia potilasryhmiä ovat esim. pienet lapset, kotisairaanhoidon potilaat, liikuntarajoitteiset sekä paljon ulkomailla matkustavat. Vieritestauksen asianmukainen käyttö hyödyttää terveydenhuollon ammattilaisia (erityisesti kotisairaanhoito) ja potilaita (omaseuranta). Potilaiden omaseurantaan soveltuvuuden arviointi ja seuranta kuuluvat hoitavan lääkärin vastuulle. Potilaan soveltuvuuden arviointi INR-vieritestaukseen tulee tehdä vertaamalla toistuvasti (esim. kolme mittauskertaa) vieritestilaitteella saatua tulosta laboratoriotulokseen ennen potilaan siirtymistä INR-vieritestauksen piiriin (esim. Kotisairaanhoidossa).

Varfariinilla toteutettava antikoagulaatiohoito edellyttää säännöllistä INR-testausta siihen usein liittyvien INR-tason vaihteluiden toteamiseksi. INR-taso voi vaihdella mm. sairauksien, lääkehoidon ja ruokavalion seurauksena. Stabiili INR taso on edellytys turvalliselle ja tehokkaalle antikoagulaatiolle varfariinia käyttävillä potilailla. Akuuteissa hätätilanteissa INR-vieritestausta voivat käyttää esimerkiksi päivystyspisteet ja ambulanssihenkilökunta. Minuuteissa saatavan INR –vieritestauksen tuloksen perusteella voidaan tehdä esimerkiksi liuotushoito- tai muita toimenpidepäätöksiä.  INR-vieritesti ei kuitenkaan sovellu kaikille ja INR-pikatestiä käytettäessä tulee tuntea tapaukset, jolloin näin on. INR-vieritestilaite on tarkoitettu hoitoalueella olevan potilaan hoitoon.

Lisää tietoa THL:n Antikoagulaatiohoidon käsikirjasta

FIDD, D-dimeeri

Syvän laskimotukoksen tai keuhkoembolian diagnostiikkaan käytettävän fibriinin D-dimeeri-tutkimuksen (FIDD) tarve määräytyy kliinisen arvion perusteella ja tutkimus toimii tukoksen poissulkevana testinä tarkasti valikoiduilla potilailla. Syvää laskimotukosta tai keuhkoveritulppaa epäiltäessä taudin kliininen ennakkotodennäköisyys on ensisijainen arvioitava tekijä. Matalaa (<0.5 mg/L) D-dimeeritutkimustulosta voidaan pitää suurella todennäköisyydellä tukoksen poissulkevana pienen tai korkeintaan kohtalaisen tukosriskin potilailla. D-dimeeriarvo voi olla normaali esimerkiksi kroonisemmassa laskimotukoksessa. Huonon spesifisyytensä takia vieritestiä tulee käyttää vain harkiten osana päivystyspotilaiden laskimotukoksen ennakkotodennäköisyyden arvioimista.

Mikrobiologiset testit

Mikrobiologiset vieritestit ovat suunniteltu joko akuutin mikrobi-infektion aiheuttaman vasta-aineaktivaation tai mikrobien rakenneosien (proteiinien tai nukleiinihappojen) suoraan osoittamiseen näytteestä.. Testin tuloksen perusteella tulisi selvitä, onko potilaalla epäillyn mikrobin aiheuttama tauti vai ei. Mikrobiologisia vieritestejä ovat esim. nielun streptokokki A-antigeenin osoitustesti (Ps-StrAAg), influenssa A- ja B-antigeenin osoitustestit (InfABAg), RSV-antigeenin osoitustesti (Ps-RSVAg), sekä adenoviruksen antigeeninosoitustesti (-AdenAg). Markkinoille on saatu myös runsaasti nukleiinihapon osoitukseen perustuvia nopeita testejä, esim. influenssa A:n, B:n ja RSV:n osoittamiseen potilasnäytteestä, sekä fluorin streptokokki B-nukleiinihapon osoitustesti (Fl-StrBNhO).

Kontaminaatioiden estäminen on keskeistä käytettäessä nukleiinihappojen osoittamiseen perustuvia testejä esim. influenssadiagnostiikassa. Se vaatii suunnittelua tilojen osalta, sillä näytekäsittely ja laitetilat on hyvä olla erikseen. Vaikka uusi tartuntatautilaki mahdollistaakin vieritestaustoiminnan kirjallisen valvontasopimuksen omaavissa toimintayksiköissä, asettaa nukleiinihappomonistukseen perustuva diagnostiikka teknisine yksityiskohtineen erityisiä vaatimuksia laitteille, toimintaympäristölle, laadunvarmistukselle sekä henkilökunnan osaamiselle ja ongelmatilanteiden hallinnalle. Nämä vaatimukset huomioiden eivät tämän tyyppiset testit sovellu tehtäviksi hoitoyksiköissä. 

Infektiotautien diagnostiikassa potilaan anamneesi ja kliiniset löydökset sekä oman alueen epidemiologisen tilanteen tunteminen ovat keskeisiä asioita. Laboratoriotutkimuksilla voidaan tarvittaessa tarkentaa kliinisin perustein tehtyä alustavaa diagnoosia.Hoitopäätöksellä on kuitenkin usein kiire: hoitamattomana infektio voi pahentua ja esim. influenssan osalta hoito tulee aloittaa kahden vuorokauden kuluessa oireiden alusta, joten mikrobiologisen laboratoriodiagnostiikan tuomaan viiveeseen ei välttämättä ole aikaa. Joissakin tapauksissa nopea etiologinen diagnoosi auttaa laitoksia myös potilaiden sijoittelussa. Mikrobiologisilla vieritesteillä on pyritty lyhentämään spesifiseen diag-nostiikkaan liittyvää vastausviivettä. Tällä hetkellä on tarjolla useiden mikrobien toteamiseen tarkoitettuja testejä. Perinteisiin laboratorioiden käyttämiin menetelmiin verrattuna nämä vieritestit ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta huonompia sekä kliiniseltä herkkyydeltään että tarkkuudeltaan. Niiden käyttäminen ei ole myöskään välttämättä perinteisiä menetelmiä halvempaa. Tämän vuoksi näiden testien asema diagnostiikassa tulee harkita tarkkaan, varsinkin vaativien mikrobien, kuten esim. HI-viruksen osoittamisessa. Jokaisen, mahdollisesti käyttöön otettavan vieritestin osalta on mietittävä huolellisesti, miten kyseinen testi palvelee nimenomaan oman yksikön toimintaa. Vieritestausta pitäisi käyttää esim. päivystys-vastaanotolla niin, että vastaus saadaan potilaan odottaessa ja testin tulos vaikuttaa hoitopää-tökseen. Vieritestien laboratoriotutkimusta huonomman suorituskyvyn vuoksi jälkikäteen saatavilla vastauksilla on vähän merkitystä. Pahimmassa tapauksessa joudutaan tilanteeseen, jossa tehdään päällekkäisiä tutkimuksia, syntyy ylimääräisiä kustannuksia ja saadaan mahdollisesti ristiriitaisia vastauksia.

Mikrobiologian alaan kuuluvat vieritestit:

Tartuntatautilaki edellyttää mikrobiologian alaan kuuluvien nopeaa potilashoitoa tukevien testien (mm. Streptokokki A ja B, influenssa, mononukleoosi) tekijöiltä ilmoituksen aluehallintovirastolle valvovan laboratorion välityksellä. Samalla tulee solmia valvontasopimus ja laatia omavalvontasuunnitelma. Omavalvontasuunnitelmasta käy ilmi kaikki keskeiset toimenpiteet, joilla sen laatijat valvovat toimintayksikön ja sen henkilökunnan toimintaa sekä tuotettujen tutkimusten laatua.

Lisää tietoa Kliinisen mikrobiologian laboratorioiden toimilupamenettelystä.

 

Pin It on Pinterest

Jaa sivu